lauantai, 15. maaliskuu 2014

Kysymyksiä

Märehditään nyt kunnolla kun kerran aloitin. :)

Mainitsin jo aiemmin lenkkeilleeni tänään hautuumaiden läpi. Niiden välillä sopivasti näin vanhan pariskunnan kävelyllä, mistä lähtikin ajatusketju kulkemaan.

Miltä tuntuu olla vanha pariskunta? Kun pelkäät joka päivä, joka hetki, toisen puolesta ja tiedät, että yhteisen taipaleen loppu on oikeasti väistämättömän lähellä? Miltä tuntuu, kun alat olla vanha ja sinulla on sisaruksia, ystäviä, rakkaita, jotka ovat kanssasi saman ikäisiä? Kuka lähtee ensin, kuka jää viimeiseksi? Miten selvitään sellaisten ihmisten kuolemasta, joiden kanssa on eletty koko elämä? Miten ihmeessä vanhat ihmiset voivat olla niin vahvoja?? Totutaanko vanhemmiten siihen, että tuttuja kuolee ja on Pakko hyväksyä se, että aika alkaa olla lopussa? Senkö takia monet vanhat ihmiset tuntuvat olevan niin sinut asian kanssa?

Olen itse reilusti nuorempi muita sisaruksiani ja aika realistista on, että minä olen lopulta meistä viimeinen. Sitä pahempaa tekee katsoa, miten kaikki heistä eivät tee mitään fiksuimpia ratkaisuja elämällään. Mutta mikäpä minä, pikkusisarus, olen siitä sanomaan. Olen myös aika paljon nuorempi kuin kihlattuni, mikä johtaa samanlaisiin ajatusratoihin toisinaan. Ja ensimmäisestä lauseesta lienee pääteltävissä, että vanhempani ovat aika iäkkäitä, siinä missä minä olen melko nuori. Pelkään jatkuvasti heidän puolestaan - vaikkei siihen ole, onneksi, mitään akuuttia syytä!

Kuuntelin vasta junassa, kun eräs nainen kertoi vierustoverilleen miehensä kuolemasta. Kuulin äänen tuskin värähtävän, vaikka prosessi oli pitkä ja siihen liittyi monia epäonnisia sattumuksia. Hän kertoi, miten ensimmäiset kuukaudet menivät kuin sumussa, mutta elämänilo on alkanut löytyä uudelleen, mistä todella onnittelen häntä.

Välillä kuvittelen mielessäni tilannetta, jossa toinen puoliskoni kuolisi ja miten elämä muuttuisi... Pelkään sitä todella paljon. Jos hän on ulkoilemassa tai muuten viettämässä aikaa, ja on odotettavissa, että hän on siellä tietyn ajan, niin ajan ylittyessä nämä kelat alkavat nopeasti pyöriä päässä. Milloin joku hullu on hyökännyt kimppuun, nilkka on murtunut keskellä metsää pakkasessa, tuuli pyyhkäissyt pyörän päältä mereen tai katuun tai... Ja vielä jos kännykkä ON mukana ja yrittäessäni soittaa siihen ei tule vastausta. Suurimman osan ajasta pystyn kyllä hiljentämään päässäni pyörivät pelot, mutta aina välillä ne hyppäävät mieleen. Sama tapahtuu, kun käyn kotona ja vanhemmat tuntuvat viipyvän jossain liian pitkään.

Jokaisella maailmassa olevalla ihmisellä on odotettavissa paljon surua läheisten vuoksi ja puolesta, koska kaikki kuolevat. Joskus käy mielessä, että miksi pitää edes elää, kun luvassa on niin paljon kuolemaa. Miksi elämä, kun pitää kuitenkin josksu kuolla? Ei sillä, elämä on enimmäkseen ihmeellistä, mahtavaa ja kiinnostavaa kun sitä pysähtyy miettimään. Kaikista miljardeista miljardeista maailman mahdollisuuksista JUURI ME olemme JUURI NYT elossa. Mihin tämä mahdollisuus käytetään?

lauantai, 15. maaliskuu 2014

Aloitetaan taiteesta

Aloitan pohdintani kaunokirjallisuudesta. En ole millän muotoa taikauskoinen, eikä minun sivultani varmasti löydä linkkejä minkään maailman henkiparantajien tai yhteydenottajien luokse. Olen silti aina pitänyt kummitustarinoista ja luin pienenä varmaan kaikki Noitien käsikirjat ja Aaveiden atlakset, joissa oli Tarinoita. Katsoin tiistai-illan myöhäissarjoja X-Filesia, Milleniumia ja kauhuelokuvia, jotka ruokkivat uteliaisuuttani (ja pelottivat, tietenkin). Parissa kirjassa on mielestäni esitetty ihania ajatuksia kummittelusta.

Ototin klaanin tarinassa, joka sijoittuu Japaniin aikaan, jolloin samuraikulttuuri oli vielä hengissään. En referoi sen enempää. Mieleeni tarttui kysymys, joka kysyttiin henkilöltä, joka oli menettänyt "isänsä" ja opettajansa: "Kummitteleeko hän sinulle yhä?" "Joka yö." Unien näkeminen kuolleista läheisistä ajateltiin kumitteluna. En ollut koskaan ajatellut asiaa niin, mutta pidän siitä. Ja uniin liittyy vielä tässä vaiheesa tiedettä riittävästi puolia, joita ei tunneta. :)

Toinen oli kirjassa Hänen varjonsa tarina (Audrey Niffneger). Kummittelua kuvattiin mielestäni kauniisti ja sattumanvaraisesti ja lisäksi näytettiin myös, miten kuolleet on joskus parempi jättää rauhaan... mikä on tietty opetuksena joka toisessa aiheesta kertovassa tarinassa, oli se sitten kirja tai elokuva.

Suosittelen myös katsomaan ainakin vielä toistaiseksi Areenasta löytyvän ranskalaisen sarjan Kuolleista palanneet. Kotikylään alkaa palata bussionnettomuudessa monta vuotta sitten kuolleita lapsia, rakastettuja ja vähän muitakin - eikä heillä ole mitään muistikuvia kuolemastaan. Miten suhtautuisitte? Vaikka ikävä on ollut suunnaton, niin kuolleet ovat kuolleita eikä heidän enää kuulukaan tulla takaisin - kai. Aika monet maailmat mullistuvat.

*****

No, se syy, miksi oikeasti aloin kirjoittaa. Idea syntyi tänään ihanassa kevätsäässä lenkkeillessä. Reittini kulki parin hautausmaan halki ja siellähän ajatukset alkavat aina juosta erikoisiin suuntiin. Tuli sitten mieleen kokeilla tällaista... ja tässä ollaan. Tuskin olen yksin tunteineni, ajatuksineni ja pelkoineni. Ikää löytyy neljännesvuosisata, elämä kukkeimmillaan. Silti kuolemanpelko onnistuu toisinaan yllättämään. Eniten tietty pelottaa vanhempien ja läheisten kuolema. Mutta myös se, kun yritän itse kuvitella sitä. Lajimme itsetietoisuus tuntuu toisinaan aika katkeransuloiselta. Elämäntehtävä pitäisi vain täyttää ja sitten kuolla pois...

Mutta ihminen menikin kehittämään vähän abstraktimpiin asioihin kykenevät aivot ja millaista tuskaa se aiheuttaakaan. On pitänyt keksiä jumaluuksia, luonnon kiertokulkuja, lauluja, maalata, kirjoittaa kirjoja, laulaa lauluja... kaikkea, mikä vain auttaisi selviämään kuolemasta. Lapsille kerrotaan tarinoita, kuolevia lohdutetaan, omaa pelkoa ja epätoivoa yritetään työntää pois. Taistelussa kuoleminen ehkä tuntuu ehkä ajatuksena kunnialliselta, mutta lukekaapa ja kuunnelkaapa sodasta selvinneiden tarinoita. Joskus kuolema tulee vastaan ihan yllättäen - koskaan et voi tietää, milloin ja miten. Joskus taas siihen päädytään omasta tahdosta, kun mitään muuta ulospääsyreittiä kammottavasta, tuskallisesta elämästä ei tunnu olevan. Onneksemme keho ilmeisesti suojelee meitä Sillä Hetkellä erilaisilla valotunnelinäyillä ja hapen puutteessa aivoja lakkaa ns. kiinnostamasta - ihan sama. Voisihan se muuten olla liian traumaattista. Unissakin aika harvoin koetaan kuolema. Herätään juuri ennen sitä.

Jotkut haluavat tulla muistetuksi jostain ja jotkut muistetaan hyvinkin. Toiset taas tekevät ehkä paljonkin, mutta painuvat unohduksiin, kunnes joku kaivaa hänet haudastaan tai löytää maininnan kirkonkirjoista tai ostaa huutokaupasta nipun kuvia ja kirjeitä. Itse murruin täysin kerran, kun aloin selata koneelta löytyneitä vanhoja valokuvia edesmenneistä sukulaisistani. En koskaan edes tuntenut heitä, mutta siellä he olivat yhdessä, minullekin tutuissa paikoissa. Kasvoissa näkyi tuttuja piirteitä, joita minusta ja muista sukulaisistani löytyy edelleen. Samat sukunimet olivat olemassa jo silloin. Erilaisena aikana, kun kaikelle "vanhalle" oli vielä käyttöä. Ja nyt he ovatkin jo kuolleita. Kohta kuolevat myös ne, jotka heidät elävinä muistavat. Ja sitten seuraavat ja seuraavat ja seuraavat. Niin sen kuuluu mennä, mutta silti se on niin vaikeaa.

Tästä voisi ihmetellä kerralla koko romaanin verran, mutta ehkä lopetan nyt tähän ja esitän seuraavat ajatukset seuraavassa viestissä.

Kiitos ja tervetuloa. Kirjoita toki omia ajatuksiasi kommentteihin.