Märehditään nyt kunnolla kun kerran aloitin. :)

Mainitsin jo aiemmin lenkkeilleeni tänään hautuumaiden läpi. Niiden välillä sopivasti näin vanhan pariskunnan kävelyllä, mistä lähtikin ajatusketju kulkemaan.

Miltä tuntuu olla vanha pariskunta? Kun pelkäät joka päivä, joka hetki, toisen puolesta ja tiedät, että yhteisen taipaleen loppu on oikeasti väistämättömän lähellä? Miltä tuntuu, kun alat olla vanha ja sinulla on sisaruksia, ystäviä, rakkaita, jotka ovat kanssasi saman ikäisiä? Kuka lähtee ensin, kuka jää viimeiseksi? Miten selvitään sellaisten ihmisten kuolemasta, joiden kanssa on eletty koko elämä? Miten ihmeessä vanhat ihmiset voivat olla niin vahvoja?? Totutaanko vanhemmiten siihen, että tuttuja kuolee ja on Pakko hyväksyä se, että aika alkaa olla lopussa? Senkö takia monet vanhat ihmiset tuntuvat olevan niin sinut asian kanssa?

Olen itse reilusti nuorempi muita sisaruksiani ja aika realistista on, että minä olen lopulta meistä viimeinen. Sitä pahempaa tekee katsoa, miten kaikki heistä eivät tee mitään fiksuimpia ratkaisuja elämällään. Mutta mikäpä minä, pikkusisarus, olen siitä sanomaan. Olen myös aika paljon nuorempi kuin kihlattuni, mikä johtaa samanlaisiin ajatusratoihin toisinaan. Ja ensimmäisestä lauseesta lienee pääteltävissä, että vanhempani ovat aika iäkkäitä, siinä missä minä olen melko nuori. Pelkään jatkuvasti heidän puolestaan - vaikkei siihen ole, onneksi, mitään akuuttia syytä!

Kuuntelin vasta junassa, kun eräs nainen kertoi vierustoverilleen miehensä kuolemasta. Kuulin äänen tuskin värähtävän, vaikka prosessi oli pitkä ja siihen liittyi monia epäonnisia sattumuksia. Hän kertoi, miten ensimmäiset kuukaudet menivät kuin sumussa, mutta elämänilo on alkanut löytyä uudelleen, mistä todella onnittelen häntä.

Välillä kuvittelen mielessäni tilannetta, jossa toinen puoliskoni kuolisi ja miten elämä muuttuisi... Pelkään sitä todella paljon. Jos hän on ulkoilemassa tai muuten viettämässä aikaa, ja on odotettavissa, että hän on siellä tietyn ajan, niin ajan ylittyessä nämä kelat alkavat nopeasti pyöriä päässä. Milloin joku hullu on hyökännyt kimppuun, nilkka on murtunut keskellä metsää pakkasessa, tuuli pyyhkäissyt pyörän päältä mereen tai katuun tai... Ja vielä jos kännykkä ON mukana ja yrittäessäni soittaa siihen ei tule vastausta. Suurimman osan ajasta pystyn kyllä hiljentämään päässäni pyörivät pelot, mutta aina välillä ne hyppäävät mieleen. Sama tapahtuu, kun käyn kotona ja vanhemmat tuntuvat viipyvän jossain liian pitkään.

Jokaisella maailmassa olevalla ihmisellä on odotettavissa paljon surua läheisten vuoksi ja puolesta, koska kaikki kuolevat. Joskus käy mielessä, että miksi pitää edes elää, kun luvassa on niin paljon kuolemaa. Miksi elämä, kun pitää kuitenkin josksu kuolla? Ei sillä, elämä on enimmäkseen ihmeellistä, mahtavaa ja kiinnostavaa kun sitä pysähtyy miettimään. Kaikista miljardeista miljardeista maailman mahdollisuuksista JUURI ME olemme JUURI NYT elossa. Mihin tämä mahdollisuus käytetään?